etusivu
johtokunta
tiedotteet
artikkelit
matkat
tapahtumat
kuvagalleria
vieraskirja
palaute
liity
Toteutus: Jussi Valt Virtanen - Turbiini 2008
Matkakertomus Vaajakoski-Petroskoi-Aunus-Kontupohja-Vaajakoski 19.-22.9.2013
Matkakertomuksia Karjalasta syksyllä 2013

Karjala on aihe, joka herättää edelleen suuria tunteita monissa suomalaisissa. Huolimatta siitä tosiasiasta, että entisen Suomen itäinen helma on nykyisin osa suurta naapuriamme, tuntevat suomalaiset ainakin henkisellä tasolla omistavansa edelleen palan Karjalaa. Nimeen kiteytyy haikeita muistoja, surua, rakkautta, katkeruutta ja kaipuuta, paljon sellaista, mitä monien on vaikea unohtaa. Sota jätti aikoinaan syvät jälkensä niin historiaan kuin kansakuntaankin. Karjalan menetyksestä ei koskaan täysin toivuttu. Luovutetuilla maisemilla on kiistämättä tunnearvoa, ja ne jaksavat kiehtoa suomalaisia yhä vuosi toisensa jälkeen.

Jyväskylä – Petroskoi Pimeänä ja hiljaisena lokakuun aamuna alkaa matka Jyväskylästä kohti itärajaa. Kello on kymmentä yli kuusi ja bussin tuulilasiin osuu muutama hentoinen sadepisara. Lähdemme ajamaan ensin ysitietä pitkin Varkauden kautta Värtsilän raja-asemalle. Bussi on melkein viimeistä paikkaa myöten täynnä. Toiset olivat matkalla ensimmäistä kertaa, joillekin tämä oli muodostunut jo suorastaan perinteeksi. Varhaisesta aamusta huolimatta tunnelma tuntuu olevan korkealla. Monet matkalaisista tuntevat toisensa entuudestaan ja juttua pulppuaa tasaiseen tahtiin pitkin matkaa rajalle asti. Värtsilän tullissa ei ole paljoakaan jonoa ja rajamuodollisuudetkin sujuvat tällä kertaa ilman suurempia ongelmia.

Heti rajanylityksen jälkeen tie muuttuu huonommaksi. Bussi hoippuu eteenpäin roudan runtelemalla tiellä, ruskan värjäämien puiden reunustaessa matkaa molemmin puolin. Sortavalan risteyksen jälkeen tie muuttuu paremmaksi. Nämä asfaltit on uusittu aivan vastikään, ja tienvarressa näkyy vieläkin ajoittain katujyriä ja työmiehiä. Yksittäisiä muutamien talojen asutuskeskuksia tulee jokunen vastaan. Kaikki entiset suomenkieliset paikannimet on nykyään muutettu venäläisiksi. Ohi vilahtaa nimikylttejä kuten Ruskeala ja Läskelä. Pian bussin oikealla puolella levittäytyvät Laatokan maalaukselliset lahdet. Tie kiemurtelee eteenpäin järven rantaviivaa myötäillen. Maisema on jylhän kaunis. Kalliot työntyvät syvälle järven aaltoihin kohoilevien vaarojen ja syksyn värittämän metsän ympäröimänä. Siellä täällä näkyy muutamia taloja ja pieniä kyliä, sekä uusrikkaitten venäläisten hulppeita kesäasuntoja. Eteenpäin ajettaessa tien reunamien levikkeillä istuskelee lyhyen välimatkan välein huivipäisiä mummoja myymässä puolukoita, mustikoita, kantarelleja ja muita syksyisen metsän antimia. Teiden varsilla näkyy silloin tällöin myös pieniä puisia ortodoksiristejä, kukkia ja seppeleitä – liikenneonnettomuuksissa kuolleiden muistoille. Pysähdymme ensimmäistä kertaa rajanylityksen jälkeen sururistillä Suojärventien ja Pitkärannantien risteyksessä. Muistomerkissä kaksi äitihahmoa halaa toisiaan ja muodostaa ristinmuotoisen patsaan. Vähänmatkan päässä patsaasta on kivinen laatta, jossa on kirjoitettu sekä suomeksi, että venäjäksi teksti: ”Suomi ja Venäjä, kaksi sisarusta, kaksi äitiä, nyt he muodostavat tämän murheen ristin itsestään. Heidän päänsä ovat sulautuneet yhdeksi ja kätensä liittyneet yhteen toivossa, että rakkaus voittaa. Se riippuu meistä. Jokaisesta.” Istahdamme hetkeksi metsän reunaan ja keitämme kahvit.

Seuraavan kerran pysähdymme jonkin matkaa ajettuamme järven rannalla sijaitsevaan Nousjärven kylään (ven. Kroshnozero). Osa käy paikallisessa kyläkaupassa ja minä puolestani käyn järven rannassa ottamassa muutamia kuvia. Kaksi vanhaa babuskaa istuskelee bussipysäkillä juttelemassa ja rannan tuntumassa kelluu irrallaan ruostunut vene. Emme viivy kauaa, ja jatkamme matkaa, jota ei ole jäljellä enää pitkälti. Jossain vaiheessa ohitamme osittain romahtaneen, hylätyn ydinvoimalan. Aavemainen näky tuo mieleen lähinnä Tsernobilyn. Pian sen jälkeen ohitamme Petroskoin Karjalan kyltin. Bussikuskimme Aaron pettämätön ajantaju tulee jälleen todistettua, kun kuuden aikaan Petroskoin esikaupungin siluetti alkaa piirtyä taivaanrantaan – aivan kuten hän oli arvellutkin. Petroskoissa odottaa tulkkimme Nina ja käymme syömässä paikallisessa pubissa.

Petroskoi eli Petrozavodsk (n.260 000 asukasta) on Karjalan tasavallan pääkaupunki Äänisjärven rannalla. Kaupungin venäjänkielinen nimi tarkoittaa ”Pietarin tehdasta”, mikä viittaa alueella aikoinaan kukoistaneeseen aseteollisuuteen. Historiansa aikana se on ehtinyt toimia myös vankien karkotuspaikkana ja Karjalan työkommuunin pääkaupunkina. Nykyään Petroskoi on ennen kaikkea Karjalan alueen taloudellinen ja kulttuurillinen keskus. Kaupungin läpi ajettaessa ehtii hyvin nähdä monet Petroskoin tärkeimmistä paikoista ja rakennuksista. Suomalainen teatteri jää vasemmalle, samoin rautatieasema, ohi vilahtaa muutamia hienoja vanhanajan herraskartanoita puistoineen, hallintorakennuksia, loputtomiin jatkuva Äänisjärven ranta ja vanha puutaloalue. Liikenneympyrän keskellä Leninin patsas nojailee kivipaaluun ylväs katse määrätietoisesti eteenpäin. Saavumme majapaikkaamme Pohjola-hotelliin (Severnaja), joka sijaitsee aivan Petroskoin pääkadun, prospekt Leninan varrella.

Petroskoi - Syväri - Aunus Seuraavana aamuna suuntaamme kohti Aunusta. Tarkoituksena on käydä tapaamassa vanhoja ystäviä ja vierailla paikallisella musiikkikoululla jakamassa stipendejä oppilaille. Syksyn hailakka aurinko paistaa varovasti pilvenraosta kun bussi kääntyy moottoritielle. Mäen päälle noustessa levittäytyy hieno näköala ruskan värittämille kukkuloille. Jostakin kaukaa puiden lomasta kohoaa tehtaan pitkä savupiippu joka syöksee ilmoille tummaa savua. Matkaa kestää parisen tuntia, kunnes pysähdymme Syvärin kylässä, Tuntemattoman sotilaan asemasodan maisemissa, maantienväristen karjalaistalojen ja kumpuilevien niittyjen keskellä. Kyläkaupan edessä kaupitellaan omenoita ladan etupellillä, ja pellolla jököttää vanha ruosteinen panssarivaunu, kuin tahallaan rikkomassa rauhallista idylliä ja muistuttamassa sotarintamasta, joka täällä aikoinaan sijaitsi. Itse kyläraitti on hiljainen. Vanhat talot, kuten osa kylätien sähkötolpistakin nojaa hieman kallellaan mikä mihinkin ilmansuuntaan. Ainoa kulkija on raidallinen tien yli kipittävä kissa. Kylän pääasiallinen vetonaula on vuonna 1506 perustettu Aleksanteri Syvärisen Pyhän kolminaisuuden luostari, jonka ympärillä pyörii jo huomattavasti enemmän väkeä. Neuvostoaikana se kärsi monien muiden uskonnollisten monumenttien tapaan laajamittaisesta hävityksestä. Luostari palautettiin takaisin munkkiveljestölle vuonna 1997, ja nykyään se on Venäjän ortodoksisen kirkon alaisuudessa. Osa luostarin rakennuksista on toiminut – ja toimii osittain edelleen – psykiatrisena hoitolaitoksen ja huumeidenvierotusklinikkana. Tänä päivänä talousvaikeuksista ja rankasta historiastaan huolimatta tämä yksi Karjalan tärkeimmistä hengellisistä keskuksista on kuitenkin hiljalleen elpymässä takaisin entiseen loistoonsa.

Aunukseen saavuttaessa joenrantoja reunustavat kuvankauniit karjalaiskylät vanhoine taloineen, riippusiltoineen, vehreine niittyineen, huivipäisine mummoineen, ja kylätiellä vilistävine lampaineen. Maalaisidylliä, mitä Suomesta ei ole löytynyt enää moniin kymmeniin vuosiin. Itärajan ylittäminen on kuin aikamatka 1900-luvun alkuun. Ehkäpä sodan loppuratkaisussa oli hitusen jotain hyvääkin. Mikäli Karjala olisi jäänyt Suomelle, näitäkään vanhoja taloja ja maisemia tuskin enää olisi. Venäläisiä ei koskaan erityisemmin kiinnostanut kehittää Karjalaa, ja alue on vieläkin yksi suuren itänaapurimme köyhimmistä osista. Karjalassa aika pysähtyi sodan jälkeen niille sijoilleen, eikä modernisaatio ja tehotuotantomaatalous koskaan tunkeutunut tänne rautaisella otteella. Aika kulkee omia polkujaan. Elämä on melko vaatimatonta, mutta näinhän täällä on aina eletty, harashoo. Se, mitä tulevaisuus tuo tullessaan on kuitenkin toistaiseksi vielä suuri kysymysmerkki. Neuvostoliiton hajoamisesta ei ole kulunut kuin parisenkymmentä vuotta, mutta jo siinä ajassa Venäjän kehitys on ollut nopeaa. Pääasiassa Siperian öljyllä ja maakaasulla rikastunut maa on hyvää vauhtia nousemassa jaloilleen. Elintaso nousee kohisten ja lieneekin vain ajan kysymys milloin moderni maailma tavoittaa kunnolla myös syrjäseudut, ja tuo mukanaan omat haasteensa. Siihen ei välttämättä mene edes kovin kauaa. Venäjä länsimaistuu, globalisaatio tiukentaa otettaan, ajat muuttuvat ja merkit ovat jo näkyvissä. Kylät autioituvat kun nuoriso muuttaa kaupunkeihin paremman elämän toivossa. Yhä harvempi puhuu sujuvasti muuta kieltä kuin venäjää, ja harvinaiset suomensukuiset kielet, kuten vepsä, inkeroinen ja monet karjalankielen murteet uhkaavat kadota tilastoista kokonaan. Mitä tälle maailmalle tapahtuu? Pyyhkiytyykö sekin lopulta kokonaan pois ja jää elämään vain muistoihin, jotka nekin ajan kuluessa haalistuvat? Onko kaiken tämänkin kohtalona hävitä lopulta pois? Muutosta ei lopulta kukaan voi pysäyttää, joten pieni ihminen ei voi paljon muuta tehdä, kuin toivoa, että kylien kasvatit itse ymmärtävät kulttuurinsa arvon ja heillä on tarpeeksi sisua ja halukkuutta säilyttää elämäntapansa mahdollisimman aitona, muun maailman myllerryksestä huolimatta. Toivoa on kuitenkin aina.

Bussi rullaa hitaasti sillan yli Aunuksen kaupunkiin. Parkkeeraamme tien varteen ja muutama meistä lähtee tapaamaan Ninan siskoa Tamaraa ja Galina – mummoa viereiseen taloon. Sisällä meitä odottaa iloinen ja lämmin vastaanotto. Kaikki tulijat halataan läpi ja kuulumisia vaihdetaan tunteikkaissa merkeissä. Kuten Venäjällä on tapana, pöytä on katettu koreaksi, ja tarjolla on jos jonkinmoista suolaista ja makeaa leivonnaista. Me puolestamme tuomme tavan mukaisesti omat tuliaisemme tupaan. Käteen työnnetään tervetuliaispaukut ja nostamme maljan niin ikään perinteikkäästi pitkälle ystävyydelle. Paikalle saapuu myös Tamaran tytär ja tyttärenpoika Nasar, joka pitää sylissään pientä mustavalkoista kissanpentua, minkä hän on saanut omakseen vain pari päivää takaperin. Istahdamme olohuoneeseen jutustelemaan. Viime näkemisestä on vierähtänyt aikaa. Elämä ei ole turhan helppoa ollut täälläkään. Menneisyyteen on mahtunut monia surunaiheita. Silti nämä ihmiset ovat valtavan sydämellisiä, ja positiivisia kaikista vaikeuksista huolimatta. Sitä ei voi kuin ihailla. Turhasta ei valiteta, elämä otetaan vastaan sellaisena kuin se tulee. Valitettavasti emme ehdi viipyä Tamaran luona kovin kauaa, sillä meillä on sovittu tapaaminen vähän matkan päässä sijaitsevalle musiikkikoululle, ja sitä ennen pitäisi ennättää käydä syömässäkin. Hyvästelemme Tamaran ja hänen perheensä ja suuntaamme syömään läheiseen ruokalaan.

Ruoan jälkeen menemme sovitusti vierailemaan musiikkikoululla jossa oppilaat ovat järjestäneet meille tulomme kunniaksi pienimuotoisen konsertin. Esitysten jälkeen koulun rehtori pitää puheen ja me menemme eteen jakamaan stipendit, joita on yhteensä seitsemän kappaletta. Opettajien huoneessa on tarjolla pullakahvit koko köörille, ja vanhojen tuttujen kanssa on jälleen aikaa rupatella. Galinakin on täällä, sillä hän on koulun entinen, nykyään eläkkeellä oleva opettaja. Paikalla on opettajien ja nykyisen rehtorin lisäksi myös koulun entinen rehtori, ja tämän miljonäärimies, joka vastaa pitkälti koulun toiminnan rahoittamisesta. Valokuvia räpsitään ja lahjoja vaihdetaan. Iloinen puheensorina täyttää tilan. Kun tulee lähdön aika, rehtori, tämän mies, Galina ja muutama muu lähtevät saattamaan meitä bussille. Meitä kiitetään moneen kertaan ja saatellaan lämpimin halauksin. ”Minä rakastan teitä, toivotan hyvää” sanoo Galina sympaattisella venäläiskorostuksella ja halaa vielä kerran kyynel silmäkulmassa. Harvoin kohtaa ketään näin valtavan herttaista ja hyväntahtoista ihmistä. On hienoa nähdä että nämä sinnikkäät ihmiset välittävät, ja jatkavat täällä arvokasta työtä vaikeuksista huolimatta. Kaikki tämä herättää paljon kunnioitusta heitä kohtaan.

Saavumme illansuussa takaisin Petroskoihin. Nina kutsuu Leenan, Aaron ja minut luokseen iltaa istumaan. Hurautamme taksilla melkein saman tien Ninan kotiin kaupungin laitamille. Neuvostoajan talot näyttävät ulkoa kolkonnäköisiltä, mutta asunnot sisällä ovat kodikkaita. Nina on valmistanut meille keittoa ja leiponut. On aika istahtaa hetkeksi rauhassa keittiönpöydän ääreen jutustelemaan yön laskiessa tumman viittansa Petroskoin ylle.

Petroskoi – Kontupohja: Seuraavana aamuna lähdemme ajamaan kohti Kontupohjaa (ven. Kondopoga). Tarkoituksena on Petroskoihin palattaessa pitää piknik Äänisjärven rannalla, joten pysähdymme supermarket Sigmassa ostamassa purtavaa sitä varten. Sää ei ole kaikkein suosiollisin tänään. Satunnaisia sadepisaroita ropisee ikkunaan ja taivas on pilvessä. Esikaupungin maisema näyttää entistä harmaammalta. Edessä ajaa vanha lava – auto, jonka keikkuu kallellaan vasemman takapyörän vispatessa huolestuttavan näköisesti. Toivottavasti romu pysyy kasassa edes määränpäähänsä asti. Tässä säässä olisi kurjaa, mikäli matka tyssäisi tienposkeen.

Kontupohja: Ensisilmäyksellä Kontupohja vaikuttaa melko mitäänsanomattomalta, alakuloiselta harmaiden neuvostotalojen täplittämältä lähiömaisemalta. Mutta kuten niin usein Venäjällä, vastakohdat loistavat radikaalisuudellaan ja kaupunkiin on melko vastikään rakennettu aivan uusi jäähalli ja komea kulttuuritalo. Rahoituksen takana on Kontupohjan paperitehdas, joka on myös alueen pääasiallinen työllistäjä. Käymme vierailemassa pienessä ja kauniissa, vaaleasta puusta rakennetussa ortodoksikirkossa, jonka jälkeen suuntaamme kulttuuritalolle. Talolla sattuu olemaan samaan aikaan myös häät. Häävieraat kaikki ovat pukeutuneet parhaimpiinsa ja hymyilevällä morsiamella on yllään valkoinen suorahelmainen häämekko ja valkoinen turkisponcho. Bussi jää seisomaan kulttuuritalon pihaan. Minä kipaisen kuvaamaan asuintalojen kolkon ankeita takapihoja. Yksinäinen kulkukoira seuraa puuhiani hieman etäämmältä. Yksi taloista on erityisen pahasti ränsistynyt, ja näyttää rikottuine ikkunoineen lähinnä hylätyltä ja asuinkelvottomalta. Hieman etäämmällä ojassa on poltettu ja spreijattu auto. Maassa lojuu jokunen tölkki ja särkynyt pullo. Synkeää rappioromantiikkaa parhaimmillaan. Karjala-kolikolla on se toinenkin puolensa. On köyhyyttä, alkoholismia, työttömyyttä, rikollisuutta, pulaa palveluista ja elintarvikkeista jne… Se puoli, minkä romantisoitua Karjalakuvaa viljelevät ihmiset yleensä sivuttavat. On kuitenkin hienoa, että täälläkin asioissa edistytään. Uudenkarhea urheiluhalli ja kulttuuritalo tuovat toivotun piristysruiskeen kaupunkikuvaan. Toisin kuin neuvostoaikana, nyt kaupoissakin on enemmän tavaraa. Monet asiat ovat lähteneet parempaan suuntaan hitaasti mutta varmasti. Käyn hetken päästä vielä pienessä puodissa ostamassa suklaata ja limsaa. Pistäydyn huvikseni myös viereisessä kaupassa, jota voisi kuvailla jonkinasteiseksi täkäläiseksi versioksi K-raudasta. Tarjolla on jos jonkinmoista rakennustarviketta ja tekstiiliä. Vien toisen suklaalevyistäni Leenalle, josta tämä puolestaan antaa puolet kahdelle pikkupojalle, jotka ovat tulleet ihmettelemään bussiamme. Otamme koko seurue yhdessä vielä kuvan kulttuuritalon edustalla ja lähdemme ajamaan takaisin Petroskoihin.

Petroskoi: Nostureiden kaulat kurottavat kohti pilvistä taivasta kun Aaro puikkelehtii tottuneesti bussin kanssa liikenneruuhkassa. Petroskoissa on yhtälailla nähtävissä uudistumista, vielä runsaammassa määrin mitä muissa Karjalan kaupungeissa. Rähjäisten neuvostolähiöiden vastakohdaksi Äänisen rantakaupunkiin nousee uusia kerrostaloja, hotelleja, yrityskonttoreita ja kauppakeskuksia. Kaikkialla rakennetaan uutta. Meidän määränpäämme on tällä kertaa hiekkaranta Äänisjärven rannalla, mihin pystytämme noutopöydän. Tarjolla on pääasiassa perinteisiä venäläiskeittiön antimia kuten erilaisia suolaisia piirakoita ja blinejä. Järvenselkä tuntuu jatkuvan loputtomiin, eikä vastarannasta ole tietoakaan. Ilma on melko raaka, mutta sumuinen järvi kaunis. Meillä on tuuria, sillä juuri kun saamme pöydän ja ruokatarvikkeet korjattua pois, alkaa sataa kaatamalla. Kyseessä on kuitenkin vain kuuro, joten illemmalla voi hyvin lähteä tutkiskelemaan kaupunkia. Tallustelen pitkin Petroskoin katuja kuvailemassa rakennuksia ja ihmisiä. Pääkadulla on vilinää, mutta sivukaduilla hiljaisempaa. Kaupunkikuvassa on paljon samaa kuin Suomessakin, kuitenkin vivahde ja tunnelma ovat erilaiset. Vielä ainakin toistaiseksi suurin osa kauppojen ja toimipaikkojen nimistä ovat venäläisiä, mutta yhtälailla Mc Donaldsin keltainen logo kurkistaa täälläkin kadunkulmasta. Vähän matkan päässä poikkikadulla erään vanhan talon seinään on kirjoitettu punaisella spraymaalilla kirjaimet CCCP. Nämäkin kaksi eri maailmaa edustavaa symbolia tuntuvat kuvaavan hyvin sitä mistä Venäjällä on juuri nyt kysymys. Tasapainottelusta nopean länsimaistumisen ja ristiriitaisen historian kanssa. Tulevaisuus on väistämätön, mutta menneisyys aina läsnä. Suurella maalla riittää suuria ongelmia ratkottavaksi. Valtavan Venäjän kompleksisuutta on mahdotonta koskaan ymmärtää täysin. Tulevaisuus tuo kuitenkin mukanaan myös toivoa, ja edessäpäin näyttää nyt valoisammalta kuin pitkiin aikoihin. Venäläiset itse tuntuvat uskovan kotimaansa ja sen mahdollisuuksiin. Ja mahdollisuuksia todellakin riittää. Toivottomimmat ajat ovat takanapäin. On tullut aika suunnata katse eteenpäin, sillä uusi aika on koittanut.

Illallisen syömme hotellin alakerrassa sijaitsevassa ravintola – yökerhossa, jossa soittaa myös livebändi ja dj. Ruoka on maukasta eikä vastaremontoiduissa puitteissakaan ole valittamista. Parketin partaveitset pistävät tanssilattialla jalalla koreasti ja musiikki soi myöhään iltaan.

Petroskoi – Jyväskylä: Seuraavana aamuna bussi pakataan lähtöä varten. Sään pysytellessä pilvessä Petroskoi loittonee kauemmaksi. Samat kylät vilahtavat ohi kuin tulomatkallakin. Kokonaisuudessaan matka oli kaikin puolin onnistunut ja avartava. Välissä menee vain pahainen raja, jonka eri puolilla on kaksi hyvin erityyppistä maailmaa. Täällä alueella on ainutlaatuista viehätysvoimaa. Karjala on jotain tavattoman kaunista, samalla kuitenkin jotain melankolista ja hiljalleen haalistuvaa. Paikka, jolla on paljon tarinoita kerrottavanaan. Paljon tarinoita, joita on kerrottu tuhansia kertoja ja paljon tarinoita jotka odottavat vielä kuulemistaan.

Ensi kertaan! до свидания
!

(Onnistuneesta matkasta vastasivat jälleen: matkanjohtaja ikäneito Leena Sillgren, dösänratin pyörityksen rautainen ammattilainen Aaro Kuokkanen ja kielimuureja kaatamassa tulkkimme ja vanha ystävä Nina Ptshelovodova)
kirjoittanut: Anna Romanov
Takaisin..