etusivu
johtokunta
tiedotteet
artikkelit
matkat
tapahtumat
kuvagalleria
vieraskirja
palaute
liity
Toteutus: Jussi Valt Virtanen - Turbiini 2008
Venäjä on toista maata
Venäjä on toista maata

Pienten kansojen on vaikea ymmärtää kansaa, jolla on suuren maan ajattelutapa. Venäjä on imperiumi, ei siis mikään oikeusvaltio, demokratia eikä kansalaisyhteiskunta.
Pikkuvaltio nalkuttaa naapurilleen siitä, että tämän lentokone on minuutin ajan lentänyt puoli kilometriä merirajan väärällä puolella. On helppo kuvitella, etteivät moiset naputukset aiheuta suurtakaan päänvaivaa imperiumin ilmavalvonnassa – varsinkin, kun joskus pikkuvaltio peruu näitä "varmoja havaintojaan".
Länsi-ihminen tukeutuu antiikin Kreikan malliin, jossa kansa voi vaikuttaa omiin asioihinsa suoraan tai edustajiensa välityksellä. Venäjä noudattaa despotiamallia, jossa johtaja on ylhäällä, kansa alhaalla ja vallanjaon määrittelee johtaja. Ja hänhän ei valtaansa ryhdy jakamaan!
Tämä näkyi kaksissa viime vaaleissa, joissa valittiin kansanedustuslaitoksen alahuone eli duuma ja presidentti. Kansalle tehtiin selväksi, millaisiksi vaalien tulokset on ajateltu. Kansa äänesti, koska Johtaja oli siihen vedonnut, ja keskusvaalikomitea vahvisti vaalipäivän iltana, että Johtajan toivomus oli toteutunut.
Venäjää on johdettu korkealta ja edestä, ja kansalle on annettu ukaaseja. Kansa on oppinut etsimään porsaanreikiä näistä normeista ja kääntämään tilanteet parhain päin. Aurinko on korkealla, tsaari kaukana – siinä vanha sanonta, joka selittää paljon.
Nikolai Gogolin Kuolleissa sieluissa kollegioneuvos Tšitšikov ostelee sieluja eli maaorjia näyttääkseen äveriäämmältä. Kuolleita. Hän tiesi, ettei aie ollut ihan laillinen, mutta kun siitä oli kaikille osapuolille hyötyä, ei sitä kukaan oikein vastustanutkaan. Tyypilliseen venäläiseen tapaan hän yritti ensisijaisesti ajaa omaa etuaan ja toissijaisesti olla loukkaamatta oikeusjärjestystä.
Ajuri vei Tšitšikovia seuraavaan kartanoon. Hänen käskettiin kääntyä kahden tienhaaran jälkeen kolmannesta oikealle. Mutta kukas nyt selvin päin ankeaa peltomaisemaa ajaisi! Ei ainakaan ajuri Selifan. Hän ryypiskeli itsensä sellaiseen pöllyyn, että siinä menivät tienhaarat sekaisin, samoin kuin oikeat ja vasemmat.
Mitä tekisi suomalainen ajuri siinä, tai saksalainen? Yrittäisi logiikalla, palaisi kysymään joltakulta neuvoa. Mutta venäläinen virkavelipä päätti lähteä ties kuinka monennesta tienhaarasta oikealle, ja kun ukkosen myötä alkoi sataa, hän piiskasi troikan sellaiseen kiitoon, että pois tieltä risut ja männynkävyt, nyt mentiin!
Eihän sieltä mitään kartanoa löytynyt. Jouduttiin saviselle pellolle, mutta Selifan ei myöntänyt eksyneensä. Siinäkin vaiheessa kun kärry mätkähti liejussa kyljelleen, hän kömpi pystyyn ja totesi että kas vain, kuinkas se nyt noin kupsahti.
Ratkaisevina hetkinä, kun venäläinen ei tiedä, mitä tehdä, hän ei käy pitkiin pohdintoihin vaan Selifanin tapaan kääntyy mille tahansa tielle vähän välittäen siitä, mihin se johtaa.
Ajatellaanpa, miten länsimaisen insinööri suhtautuu laatukäsikirjaan: ehkä siinä jotain on, opettelen sen kielen ja pyrin tuloksiin. Venäläisen insinöörin keinot ovat ironia, satiiri ja porsaanreiän etsintä.


Tapani Kaakkuriniemi


Kirjoittaja toimii koulutuspäällikkönä Helsingin yliopiston alaisessa Aleksanteri-instituutissa ja johtaa Venäjän ja itäisen Euroopan tutkimuksen maisterikoulua.
kirjoittanut: Tapani Kaakkuriniemi
Takaisin..